Paskapäivä! Nimenomaan. Ei paska päivä. Sunnuntaisin on yksinäistä ja haikeaa, vaikka viettäisikin koko päivän ihmisseurassa, kuten tänään teinkin. Sunnuntai on typerä välitila päättyneen viikon ja alkavan viikon keskellä. Sunnuntai on perseestä! Sunnuntai ei ole mikään. Sunnuntai on epäpäivä. Sunnuntaina on ikävä paikkoihin joissa ei ole koskaan käynytkään ja joita ei edes ole olemassa. Sunnuntaina ollaan rumia ja haikaillaan esim. lapsuutta. Sunnuntain ainoa funktio on saada muut päivät näyttämään paremmilta sekä olla päivä jonka voi käyttää vain syömiseen ja television katseluun.
Onpa siis hyvä, että viikkoon mahtuu vain yksi sunnuntai. Melkein käy sääliksi: mennyt ja tuleva viikko päihittävät sen mennen tullen (suomin itseäni tästä oman kielen rapautumisesta. Sattuu sydämeen, kun yhä useammin joutuu pohtimaan esimerkiksi sitä, kirjoitetaanko jokin sana yhteen vai erikseen. Voooooi jumankauta! Ei se ennen tällaista ollut. Kai? Kun nyt sivupoluille kerran lähdettiin, niin voinkin tässä samalla kertoa, millaisia kommentteja olen saanut aksentistani: saksaa puhun kuulemma englantilaisittain, englantia taas puolibrittiläisesti ja ruotsia kuin ei-suomenruotsalainen. Viimeinen kommentti luonnollisesti miellytti eniten). Viime viikko sisälsi monta mukavaa hetkeä, pitäisi vaan joskus nähdä se vaiva että kirjaisin niitä ylös (huippusalaiseen päiväkirjaani).
Perjantaita en kuvaisi mukavaksi päiväksi, mutta mieleenpainuva se kyllä oli. Ensimmäinen oikein lämmin ja aurinkoinen kevätpäivä; vuoden parhaita hetkiä on aina se, kun kevättakin saa laittaa päälle ensimmäistä kertaa eikä edes tule kylmä. 09:21 paikallista aikaa luin sähköpostin, jonka sisältämä tieto tuli pyytämättä mutta ei yllätyksenä. Mikä olisikaan luonnollisempaa kuin syntymä ja kuolema, eikä inhimillisyydelle ole vierasta mikään, mikä siihen väliin mahtuu. Soutelin aikani syvissä vesissä ja punaiset silmät saivat kollegan päätymään allergia-analyysiin, todennäköisesti pähkinäpuu. Annoin hänen pitää kantansa.
Tuleva viikko tuo mukanaan mainioita tapahtumia ja tuttuja kasvoja. En varmaan tälläkään viikolla välty poraamasta kun olen kerran ruvennut ikäännyttyäni tällaiseksi itkupilliksi. Toistan: voi jumankauta! Mutta älkää peljätkö: ei epäilystäkään, että syy olisi jokin muu kuin riemu jälleennäkemisestä. Olen väsynyt kuin piru, mutta todettakoon loppuun vielä, että tajusin tänään viime aikoihin mahtuneen monta monta hetkeä joina olen ollut onnellinen sellaisella kokonaisvaltaisella luissa ja ytimissä asti tuntuvalla tavalla. Aika paljon useammin kuin aikaisemmin. Huolimatta siitä, että viikossa on aina yksi sunnuntai. Oivallista viikkoa, mates.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti