Puuma muistelee

Välillä palaa mieleen hetki, joka oli lyhyydessäänkin niin lähellä täydellisyyttä, että elämä näyttäytyi huomattavan paljon vähemmän kurjana, kuin miltä se vaikkapa tällä hetkellä tuntuu.

Oli morning after, joka ei ollut sarjassaan totisesti ensimmäinen, eikä jäänyt viimeiseksikään. Toisen takana oli ikkuna, joka toi keittiöön kylmää marraskuun lopun valoa ja paljasti harmauden, joka sai maailman parhaankin kaupungin näyttämään hieman todellista rumemmalta. Edessäni oli kahvikuppi lievittämässä pään ympärillä ikävästi puristavaa pantaa ja herättämässä kohmeisia aivoja. Tunnelma oli kiireetön ja jotenkin kotoisa, vaikka totuus olikin se, että minun olisi pitänyt olla jo muualla. Keskustelu palloili eri aiheissa, ei kai ole olennaista, mitä se käsitteli, ainakin toisen urasuunnitelmia ja paikallista elämänmenoa ylipäätään. Ja sitten: toinen sanoo lauseen joka tuo mieleen jotain eilisillasta ja hymy syttyy ensin silmiin, minkä jälkeen se vasta saavuttaa suun. Siinä se oli. Luuletsä että mä en tiedä mikä on holding-yhtiö kysyin ihmiseltä, jota en tunne kovin hyvin, mutta unohdan siitä huolimatta tuskin koskaan.

Miten tärkeää on muistaa kauniit hetket.

Tilannekatsaus

Aika paljon tätä lajia

mut myös ees jotain positiivista

2 - 4.

Edit: oikea ilmaisuasu lienee 4-2 mutta väliäkös tuolla.

Pascan määrä on

Aaa, B kutsui ja vastasin maybe tai siis vielleicht.

Kaikkeen muuhun edelleen:

Hyvää joulua

Tämä paskamaa kyllästyttää. Ei yhtään niin kuin tiedät-kyllä-missä.

Bis bald B

Wenn man so will
Bist du das Ziel einer langen Reise
Die Perfektion der besten Art und Weise

Muussia

Tein Spottifyyssä soittolistan ehkä kolmessa sekunnissa kuviteltuani ensin kuukausikaupalla sen olevan jotenkin hankalaa. Tyypillistä. Nyt on RRRÄP-nimisen listan täydeltä sitä itseään. Just so you know. 

Kirkko & Kaupunki: Räppäri antoi elämänsä Jeesukselle.

Sarajevon laukaukset

Keskellä yötä alkoi jännittää.

Aloin tuntea epämääräistä ahdistusta siitä, että keikun kahden maan välillä, yksi jalka tukevasti kumpaisenkin kamaralla. Tunsin samaan aikaan ikävää kotimaahan ja innostusta siihen että pian pääsisin taas ravaamaan sata rappusta viidenteen kerrokseen asuntoon, joka tuntuu erittäin paljon kodilta. Mehustelin jo ajatuksella, kuinka mukavaa tulisi olemaan, kun ystävät asuisivat taas lähellä ja näitä voisi kutsua kylään. Ja mitä näitä nyt on, pintaremonttiakin voisi tehdä, mitenköhän tapetit saa parhaiten irti ja maalatakin pitäisi, toisaalta viimeksi kun aloin itse leikkiä remontti-Reiskaa niin vituiksihan se meni ja

Toisaalta päätä kiristi vanne siitäkin, että kohta päättyisi palvelus mielekkäimmässä paikassa tähän asti. Ei enää kauluspaitoja, korkokenkiä ja konsuleita. Suoranaista vitutusta seurasi siitä, että kohta koko tämä paras kaupunni olisi lähihistoriaa eikä nykyisyyttä. Tästä aiheesta ei voi edes aloittaa leimautumatta arrogantiksi; nämä nyt vaan eivät mitenkään ole vertailukelpoisia keskenään.

Näitä jakomielitautisia oloja sekoitti vielä ahdistus siitä, että jos tammikuuta 1933 ei olisi koskaan ollut, olisi maailmanhistoria muovautunut hieman erinäköiseksi. Mielessä pyöri kuvia miehistä hyvinistuvissa univormuissa ja kiiltävissä nahkasaappaissa sekä puista roikkuvista ruumiista puolalaisten teiden varsilla. Akselivallat, Antikomitern, Adolf ja Auschwitz ovat vain muutamia niistä teemoista joiden järjettömyys on laittanut pään viime päivinä pyörälle.

Wannseen konferenssi vieköön, kello läheni uhkaavasti seitsemää, enkä vieläkään ollut keksinyt yksiselitteistä vastausta Euroopan historian tärkeimpään miksi-kysymykseen.

Aamulla huomasin illalla ottamani särkylääkkeen sisältäneen (ilmeisen runsaasti) kofeiinia. Väärä hälytys! Pelastan juutalaiset tänä yönä.