Keskellä yötä alkoi jännittää.
Aloin tuntea epämääräistä ahdistusta siitä, että keikun kahden maan välillä, yksi jalka tukevasti kumpaisenkin kamaralla. Tunsin samaan aikaan ikävää kotimaahan ja innostusta siihen että pian pääsisin taas ravaamaan sata rappusta viidenteen kerrokseen asuntoon, joka tuntuu erittäin paljon kodilta. Mehustelin jo ajatuksella, kuinka mukavaa tulisi olemaan, kun ystävät asuisivat taas lähellä ja näitä voisi kutsua kylään. Ja mitä näitä nyt on, pintaremonttiakin voisi tehdä, mitenköhän tapetit saa parhaiten irti ja maalatakin pitäisi, toisaalta viimeksi kun aloin itse leikkiä remontti-Reiskaa niin vituiksihan se meni ja
Toisaalta päätä kiristi vanne siitäkin, että kohta päättyisi palvelus mielekkäimmässä paikassa tähän asti. Ei enää kauluspaitoja, korkokenkiä ja konsuleita. Suoranaista vitutusta seurasi siitä, että kohta koko tämä paras kaupunni olisi lähihistoriaa eikä nykyisyyttä. Tästä aiheesta ei voi edes aloittaa leimautumatta arrogantiksi; nämä nyt vaan eivät mitenkään ole vertailukelpoisia keskenään.
Näitä jakomielitautisia oloja sekoitti vielä ahdistus siitä, että jos tammikuuta 1933 ei olisi koskaan ollut, olisi maailmanhistoria muovautunut hieman erinäköiseksi. Mielessä pyöri kuvia miehistä hyvinistuvissa univormuissa ja kiiltävissä nahkasaappaissa sekä puista roikkuvista ruumiista puolalaisten teiden varsilla. Akselivallat, Antikomitern, Adolf ja Auschwitz ovat vain muutamia niistä teemoista joiden järjettömyys on laittanut pään viime päivinä pyörälle.
Wannseen konferenssi vieköön, kello läheni uhkaavasti seitsemää, enkä vieläkään ollut keksinyt yksiselitteistä vastausta Euroopan historian tärkeimpään miksi-kysymykseen.
Aamulla huomasin illalla ottamani särkylääkkeen sisältäneen (ilmeisen runsaasti) kofeiinia. Väärä hälytys! Pelastan juutalaiset tänä yönä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti